Käsissä kimpale kultaa

Eilen joutui Neiti Hiltunen tosipaikan eteen, kun kaulapantaan kiinnitettiin ensimmäistä kertaa hihna - niminen rensseli. "Ei muuten käy!"- ilmoitti Hiltunen ja peruutti ja pukitti jos hihna kiristyi, ei peloissaan vaan selkeästi nyreissään siitä, että luonnonlapsen vapautta tällä tavalla kehdattiin rikkoa. Lopulta iski pienet kyntensä jäähän, mulkoili minua kulmakarvojensa alta eikä suostunut liikkumaan senttiäkään - ei millään keinolla.
Ensin jaksoin muistella Tuire Kaimion lempeitä oppeja siitä kuinka pennun (ja koirien) koulutuksessa tulee edetä koiran ehdoilla, ilman stressiä. Jo 10 minuutin kulutta alkoi kuitenkin niin rankasti nyppiä, että ilmoitin pennulle, jotta nyt menemme eteenpäin ja sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa joko kävelet itse tai raahaudut perässä kyljellään maaten. Eteenpäin lompsis ja muutaman askeleen jouduin kävelemään vetäen perässäni vastaan haraavaa reilua 7 kiloa koiraa, jonka jälkeen neito ilmeisesti tunnusti häviönsä ja alkoi tepsuttaa hihnassa itsekseen oikein mallikkaasti. Homma hoidettu, ei kovin lempeästi, mutta hoidettu ja nyt meillä on koira joka kulkee hihnassa, eikä koira kovin kärsineeltäkään näytä - korkeintaan Hildan ego sai pienoisen kolauksen.

Tänään oli sitten vuorossa autoajelu pääkaupunkiseudulle. Onhan autolla tietenkin kasvattajan luota matkustettu kotiin ja hyvin meni, mutta tänään neidin oli tarkoitus tutustua sikaosastoon eli farkun takaboksiin.
Koira autoon, luukku kiinni ja liikkeelle. Alkaa itku, joka välillä voimistuu ja välillä vaimenee ja loppuu kokonaan. Koira pyörii kontissa ja välillä katselee maisemia ikkunasta kahdella jalalla seisten. Pentu ei ole paniikissa tai pelkää vaan selkeästi jälleen kerran nyreissään siitä että häntä näin kaltoin kehdataan kohdella eikä saa matkustaa silkkityynyllä sylissä siankorvaa mussuttaen. Jossain vaiheessa pysähdytään ja siirryn takapenkille istumaan. Heittelen pennulle kalterin välistä namia ja juttelen kivoja. Äänen voimakkuus alkaa taas kohota sfääreihin ja meno muuttumaan muutenkin villimmäksi ja lapsikin heräsi siihen möykkään. Minä heittelen tihenevään tahtiin niitä nameja sinne konttiin ja yritän rauhoitella pentua, turhaan. Sitten kuului päästä naps! "NYT PRKL LOPPUU SE RIEHUMINEN!!"  Ja loppuihan se, kuin veitsellä leikaten. Hilda hiljeni ja kävi nukkumaan ja nukkui kunnes jouduimme pysähtymään liikennevaloihin jolloin vähän piippasi mutta hiljeni HYS käskyllä.
Kontissa riehuessa oli kuitenkin tullut huono-olo ja perille päästyämme sai siivota oksennuksen takakontista.
Takaisin tullessa pentu nukkui suurimman osan ajasta ja mitä ei nukkunut istuskeli rauhallisesti ja katseli maisemia.

Määränpäässä odotti sitten rappukäytävä. "Pala kakkua" -totesi Hiltunen ja kipusi raput tottuneesti ylös ja taapersi läpi liukkaiden lattioiden ilman epäilyksen häivää. Otti häntä heiluen vastaan talouden lapset, aikuiset, koirat ja kissan - nautti vierailustaan ja pissasi kiitokseksi valkoiselle vuohentaljalle :D

Olen nyt viikonpäivät katsellut tuota pientä koiralasta. Tutkiskellut ja tutustunut sen luonteeseen ja yhä vahvemmin olen vain sitä mieltä, että täyspäisempää ja rohkeampaa kakaraa ei voi tältä maapallolta löytyä. Ei mitään puhettakaan siitä, että pitäisi miettiä pennun totuttamista johonkin asiaan, kun kaikki mitä eteen tulee otetaan tyyneydellä vastaan. Se tuntuu olevan täynnä itseluottamusta ja varmuutta mitä ikinä tekeekin.
Se näyttää siltä ettei sen pieneen koiran mielessä ole käynyt ajatuksen häivääkään siitä, että jotain pitäisi pelätä. Se ei pelkää kovia ääniä, pamahduksia, ei epämukavia alustoja. Naapurin koiran räkytys on ainoa, jota näytti yhtenä iltana pimeässä arastelevan, mutta ei siitäkään ole enää puhettakaan.
Ja tämä kaikki vähän pelottaa minua! Tajuan, että käsissäni on kimpale kultaa, koira jollaista monet himoitsevat. Koira josta saa muokattua lähes mitä tahansa - enkä minä tiedä mitä tehdä sen kanssa!!
Ostin kotikoiran, koiran jonka kanssa lenkkeillään, piilotellaan nameja, ajetaan jälki silloin tällöin - hengaillaan vaan ja eletään peruskoiran arkea.  Sietäisin saada sata raipan iskua pelkäästään siitä ajatuksesta, että jättäisin tuon koiran sohvan nurkkaan makaamaan koko elämäkseen.
Pakko se kai on ryhdistäytyä ja miettiä jotain muuta tulevaisuutta tuolle piskille :)