Eilen huristeltiin Goran kanssa Hyvinkäälle tokokokeeseen, tuomarina Harri Laisi.
Minun jännittämiseni oli tässä parin viikon aikana helpottanut, mutta aamulla se sitten iski ja kunnolla. Koepaikalla aloluokan alkamista odotellessa oli oikein fyysisesti pahaolo.
Alossa koiria oli kymmenen ja me olimme ensimmäisiä. No, parempi ensimmäisenä kun viimeisenä!
Paikkamakuuta viime kerran vuoksi jännitin ja kuulkaas, yksi vaivainen minuuttikin voi tuntua tunnilta. Gora hoiti kuitenkin homman kotiin niin kuin piti ja paikkiksesta 10.
Seuraavan paikkamakuuryhmän aikana käytiin täyttämässä autolla palkkakuppi. Koepaikalle tullessa tuntui ettei Gora ollut ihan täydellisessä terässä ja se vähän huoletti. Päätin sitten omaa vuoroamme odotellessa leikittää herraa, että saataisiin koe vietyä suosiolla loppuun. VIRHE! Tuon vertaa en näköjään vieläkään tunne tuota koiraa ja/tai keskityin vain siihen että "kylläpä jännittää ja koira ei ole parhaimmillaan", enkä tullut huomanneeksi, että Gora oli päässyt siihen tuttun työntekomoodiin kun lapoimme Britin koiranmakkaraa kuppiin. Siihen vielä riehulit päälle, niin huomasin hetkessä että hihnanpäässä onkin vieterijänis jonka keskittyminen oli olematonta.
Ensimmäisenä liikkeenä oli hyppy. Gora oli aikaisemmin tällä viikolla kerran kiertänyt esteen ja niinhän se päätti sitten tehdä nytkin. Oikein hienosti tuli lujaa ja istui täydellisen suoraan perusasentoon. Tuomarikin nauroi, että nyt oli kyllä niin nopea hyppy, että jäi häneltäkin kokonaan näkemättä
:D Gorahan oli rinta rottingilla ja selkeästi erittäin tyytväinen suoritukseensa. Tässä vaiheessa tein kuitenkin loppukoetta ajatellen jotain oikein, sillä en puolella sanalla kehunut koiraa. Goralle minun kehut ovat jo suuri palkkio ja nyt se selvästi hiukan hämmentyi kun en sanonutkaan mitään vaikka normaalisti aina sanon jotakin - edes PÖH jos homma ei olekaan mennyt putkeen. Tämä pieni hämmennyksen hetki sai koiruuden heräämään duracelkoomastaan ja se alkoi tekemään tarkemmin hommia, että saisi sen kiitoksen.
Seuraava liike oli (muistaakseni) liikkeestä maahan. Se meni ongelmitta, no ainahan sitä vauhtia siihen maahanmenoon saisi olla enemmän, siitä 9.
Kapulanpito 9. Hyvin otti, mutta pito olisi voinut olla tiukempi. Irrotti hienosti.
Luoksetulo 10
Seuraaminen 9. No itse en olisi meille kyllä ysiä antanut - ehkä kasin ennemmin. Parempaankin pystytään ja Gora hiukan edisti. Vasemmalle käännöksessä hiukan törmäsi jalkaan, mutta en tiedä huomasiko tuomari. Hitaassa kävelyssä Gora sai kyllä tehdä kaikkensa, että pysyi nahoissaan, kiitos sen meikäläisen fiksun vireen nostatuksen...
Kaukoista 10, tosin en olisi meille kyllä tästäkään noin isoa numeroa antanut. Teki kyllä vaihdot ensimmäisellä käskyllä niin kuin pitääkin, mutta istumaan nousussa on nopeampiakin suorituksia tullut tehtyä.
Kokonaisvaikutuksesta 9. Tuomarikin mainitsi, että koiruus oli kuin lentoon lähdössä ja että kivaa näyttää olevan. Laisi kehui meidän yhteistyötä ja sanoi, että olette hienosti hitsautuneet yhteen ja hyvä pari, tästä voin olla herra Laisin kanssa jopa samaa mieltä
;)
Goran imuttaessa sapuskaansa autolla, hipsin katsomaan pömpelin seinästä tuloksemme. 171p. ja 1-tulos. JIPPII!
Muiden koirakoiden suoritusten aikana käytiin kävelyllä ja seurailtiin sivusilmällä muiden suorituksia. Kaukot näyttävät olevan monelle vaikeapaikka.
Lopulta alkoi palkintojenjako ja mekin saataisiin kilpailukirjamme ja päästäisiin kotiin. Viisi koiraa sai 1-tuloksen. Siinä vaiheessa, kun tuomari jakoi kirjat niille ykkösen saaneille jotka eivät päässeet palkinnoille, vatsassa muljahti ikävästi: "Voi ei, meidän tulos oli laskettu väärin, eikä saatukaan ykköstä."
Vatsassa oleva muljahdus oli vielä edellistäkin isompi, kun tajusin tuomarin lukevan papereista meidän nimiämme, ja kohta jo huomasin töröttäväni koiran kanssa pokaali kourassa, ruokapussi jalkojen juuressa. Tultiin siis alokasluokan kolmanneksi!
Edellisessä kokeessa tuntui olevan kaikkien kisaajien kesken mukava fiilis, mutta täällä kyllä fiilistä lätisti muutama tyyppi jotka kettuuntuneena siitä, että oma koira ei pärjännytkään, alkoivat sitten "supisten" sättimään tuomaria ja ruotimaan palkintokoirakoiden suorituksia ja sitä kuinka surkeita esityksiä siellä nähtiin ja silti napsahti ykkönen. Itse en vielä tuossa vaiheessa tiennyt, että siellä meidänkin tekemisestämme vinguttiin, ja ehkä parempi niin....
;)
Itse ainakin kokeeseen mennessä menen tekemään sen oman suorituksen ja palkintosijalle pääsy on vain mukavaa ylimääräistä ekstraa. Itseasiassa en ole koko palkintosijoille tuhlannut ajatustakaan, koska en ole meidän uskonut sinne koskaan pääsevän. Se että oma koira ei saa ykköstä, niin siitä ei voi kyllä syyttää kun itseään, turha syitä on muiden tuloksista hakea. Ja mikäli jonkun tuomarin työskentely ei miellytä, niin sitten ei vain enää mene kyseisen tuomarin arvosteltavaksi. Simple as that.
Toinen asia mikä jäi kyllä korpeamaan on tuo oma tyhmyys! "Keskity koiraan". Jep! Tätä olen itsekin jankannut, mutta sitten en kuitenkaan tee niin kuin "opetan". Jos olisin eilen keskittynyt siihen koiraan, enkä vain lappanut sitä pöperöä siihen kuppiin ja sen jälkeen talsinut koira hihnan päässä roikkuen sinne kehän laidalle, niin olisin hyvin huomannut, että koira oli jo aivan fiiliksissä palkintokupin kuva silmissä kiiluen.
"Luota koiraan" Jep! Miksi se on niin vaikeaa? Miksi olen niin epävarma, vaikka onhan se nähty että se koira ihan todellakin ne hommat osaa? Hyvä kysymys! Olen kai eniten epävarma itsestäni. Pelkään kai että tyrin itse kehässä jotain niin pahasti, että siinä menee niin omat kuin koirankin pasmat sekaisin.
Olen menossa marraskuussa luennolle joka käsittelee kisaamista ja kisajännitystä. Saa nähdä onko siitä mitään iloa tai koenko siellä mitään ahaa-elämystä, mutta onpahan sitten sekin käyty katsomassa.
Sitä ennen kuitenkin jatketaan viimeisen ykkösen metsästystä ensi viikonloppuna
HSKH:n kokeessa vantaalla.
