Viralliset lonkka- ja kyynärtulokset

Vihdoin on jalostustietojärjestelmässäkin nähtävillä Goran terveystulokset.
http://jalostus.kennelliitto.fi/frmKoira.aspx?RekNo=FI14571%2F14&R=327

Lonkat B/B ja kyynärät 0/0, eli parempaan suuntaan muuttuivat kennelliitossa, kuin mitä Pelle arvioi (B/C).

Tiedän, että ruudun takana on heitäkin joille nämä em. kirjaimet ja numerot eivät sano juuri mitään joten avataan niitä piikuriikkisen ja pintapuolisesti.

Lonkkien kuvaamisella tutkitaan lonkkanivelen kasvuhäiriötä "lonkkavikaa" eli lonkkanivel dysplasiaa joka on koirien yleisin tuki-ja liikuntaelinten kasvuhäiriö. Lonkkanivel dysplasiassa reisiluun pää ja lonkkamalja eivät "sovi yhteen". Kyse on perinnöllisestä sairaudesta, joka ei tietenkään automaattisesti tarkoita, että  sairaat koirat saisivat vain sairaita jälkeläisiä ja terveiden koirien pennut olisivat automaattisesti terveitä. Siitä kuinka paljon ruokinta ja  liikunta vaikuttavat "lonkkavian" syntyyn, on paljon erilaisia tutkimustuloksia, mielipiteitä ja kuvitelmia, enkä lähde siihen tässä nyt puuttumaan... 
Arvostelu asteikko on A-E, jossa A on terve/ ei muutoksia ja E taas selvästi dysplastinen lonkka. Goran B tarkoittaa lähes normaalia/rajatapausta, jossa reisiluun pää ja lonkkamaljat ovat hiukan epäyhdenmukaiset.

Kyynäreitä kuvatessa taas tutkitaan kyynärnivelen kasvuhäiriötä (eli ED, englanniksi elbow dysplasia), joka on varsinkin isojen ja jättikoirien yleisin ontumisen aiheuttaja. Tässäkin sairaudessa  nivelpinnat ovat epäyhdenmukaiset. ED:ssä arvosteluasteikko on 0-3, jossa 0 on luonnollisesti terve ja 3:sen kyynäreessä on voimakkaat muutokset. Kyse on tässäkin perinnöllisestä sairaudesta, jonka syntyyn ei nykytutkimuksen mukaan voi ympäristötekijöillä juurikaan vaikuttaa, mutta oireiden ilmenemiseen voi. Nivelrikkoinen kyynärnivel invalidisoi koiran yleensä pahemmin kuin nivelrikkoinen lonkka, koska koira kantaa noin 60% painostaan etuosallaan.



Goralla, siis kaikki kunnossa. Vielä olisi tarkoitus kuvauttaa ainakin selkä, mutta se menee ensi vuoden puolelle.

Kuvaustulokset

Eilen siis käytiin lonkkakuvissa kuvaavan lääkärin (Per Axelson)  arvio oli B/C (tai C/B, en enää muista, mutta on ne minulla tuolla ylhäällä) ja kyynäret 0/0.
C puolen lonkka siisti, ei rikkoa. Suuri kivi kyllä vierähti sydämeltä!

Saapa nähdä miksi tulokset muuttuvat Kennelliitossa, vai muuttuvatko.

Ahdistusta ja käsittämätöntä jännitystä

Hyvää syksyä!!

Huomenna mennään lonkka- ja kyynärkuviin Helsingin Mevettiin. Hiukan jo ahdistaa. Ei niinkään tulokset, vaan sen koiran näkeminen siellä eläinlääkärin lattialla tajukankaalla. Se on aina yhtä itkettävää.
Goran sisaruksista on tällä hetkellä tutkittu 6/9 ja tulokset eivät varsinaisesti ole olleet mitään parasta A-luokkaa. Niitä voi käydä ihmettelemässä vaikka tästä. Nyt vain toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Sama, hyvinvoiva, koira se sieltä kuitenkin kotiin matkaa, vaikka kuvissa näkyisi tonttu-ukkoja, joten turha huolehtia asiaa jolle ei mitään voi :)

Lauantaita 26.9 voinkin sitten huolehtia senkin edestä, koska silloin koittaa tokokoe vol.2.
Voi kauhistus! Samalla sekunnilla, kun tuli sähköposti että ollaan saatu paikka kokeeseen se alkoi;  vatsaa kipristää, tärisyttää ja hermostuttaa. Ja tätä jatkuu sitten kokeeseen saakka... Aina kun koe tulee mieleen muljahta vatsassa ikävästi.
Tämä minun jännitys menee jo aivan mahdottomaksi, enkä tiedä miten sitä voisi lähteä työstämään. Ehdotuksia??
Yritän järkeillä, että kokeessa ei ole mitään jännitettävää, mutta ei auta.  Eikä se tulos minua niinkään huoleta, koska sen olen saanut itselleni hakattua päähän, että jos koe menee täysin pipariksi niin siihen ei maailma kaadu - ja niin käy muillekin, eikä auta kun yrittää seuraavalla kerralla uudestaan paremmalla onnella. Eniten jännittää sillä omalla vuorolla sinne kaikkien silmien alle meneminen.
Kaikkein turhauttavinta ja huvittavinta tässä on kuitenkin se, että kun lopulta astun koiran kanssa tekemään suorituksemme ei jännittämisestä ole enää tietoakaan. Jännitän siis toisaalta aivan turhaan...
Toivottavasti jännittäminen koekertojen myötä helpottaa. Kokeissa käymistä en kuitenkaan meinaa missään nimessä lopettaa. Tämän vuoden tavoite on saada TK1 koulutustunnus ja ensi keväänä( ? ) korkataan avo. Niin kauan kokeissa rampataan, kun molemmilla on kivaa ja on mitään realistisia mahdollisuuksia pärjätä ja edetä.

Avoluokassa vastaan tuleekin sellaisia ihmetyksiä kuin merkin kierto, ruutu ja nouto. Kaikkia ollaan treenattu ja ihan OK vaiheessa mennään, joten ensi kevät voi olla ihan realistinen tavoite avoluokan korkkaamiseen.  Noudosta saattaa tulla kompastuskivi, mutta tällä hetkellä näyttää ihan hyvältä. Nyt vaan täytyy varoa etten onnistu taas pilaamaan noutoa liiallisella hosumisella ja vaatimisella!!

Loppuun vielä kappale jonka olen ottanut omaksi "voimabiisiksi" jännityksen iskiessä :)

Paras pentu vuosimallia 2014

Sain taannoin iloisen sähköpostin; Gora on valittu HSKK:n vuoden 2014 parhaaksi pennuksi. Yllätys oli kyllä melkoinen, sillä en todellakaan uskonut ukkelin sijoittuvan mitenkään. Valitettavasti en vain itse pääse paikalle vastaanottamaan palkintoamme.
Vuoden mustaterrieri 2014 - kilpailussa Gora sijoittui kämäisellä kolmen näyttelyn tuloksellaan uros pentujen toiseksi.

Huomenna suunnataan eläinlääkäriin rokotuksille ja puntariin koko sakki.
Olemme lähdössä toukokuun alussa vaeltamaan ja haluan varsinkin Hempasta tarkan painon, jotta osaan suunnitella sen retkisapuskat jotensakin älykkäästi. Hemppa on tällä hetkellä kohtuu hyvässä lihassa (tosin hiukan saisi olla enemmän lihaa luiden päällä) enkä halua, että reissun vuoksi tuosta ongelma ruokittavasta tippuu kiloakaan. Pelkällä normi sapuskalla se ei tule siellä pärjäämään, eikä toisaalta lihat ja läskit siellä säilyisikään + että painavat tuoreena aivan hillittömästi. Lihaa on siis kuivattava mukaan ja Hempalle hankittava vielä todennäköisesti jotain korkeaenergistä välipalaa aamu- ja iltaruoan lisäksi. Pörröt pärjäävät vähemmälläkin, mutta ei niidenkään ole reissussa tarkoitus nälkää nähdä.
Reissu ei ole pitkä, vain 4 päivää, ja lähdetäänkin nyt näin pienemmällä reissulla katsomaan kuinka homma koko sakin kanssa toimii. Ketään kun en raaski kotiinkaan jättää :D
Teltassa ei ole aikaisemmin nukkunut kuin Hemppa, joten sitäkin ajattelin kokeilla tuossa pihassa ennen lähtöä, vaikkakaan en usko sen tuottavan ongelmia.

Antibiootti ja kuinka se kanille annetaan?

Kertokaapa se!

Muutama ilta takaperin huomasin pupulaan mennessäni, että Unski rohisee.
Eläinlääkäriin vei tie ja tuliaisena 10 päivän antibioottikuuri. Keuhkoputkentulehdus.
Herra on onneksi todella virkeä ja juoksentelee pitkin poikin, ruoka maistuu eikä minkään sortin eritteitä valu nenästä eikä silmistä.
Toivottavasti herra nyt toipuu antibiooteilla eikä tilanne nyt ainakaan pahene.
Hetihän mieleen hiipii epäilys pasteurellasta, mutta toivottavasti nyt kuitenkaan ei ole siitä kysymys.
Edellinen ranskishan siihen menetettiin.
Antibiootin antaminen on kyllä yhtä h*lvettiä. Uski ei nimittäin ole mikään sylipupu ja se on vakaasti sitä mieltä ettei hänen vapauttaan sovi tulla rajoittamaan. Voimaa tuollaisessa päälle 6 kiloisessa kanissa on kyllä ihan mukavasti.
Kovin eläinystävälliseltä tuo meidän lääkitsemistouhumme ei näytä kun tungen kanin polvieni väliin ja nappaan sitä kaksin käsin päästä kiinni ja Tuomo tunkee ruiskulla lääkettä kitusiin, mutta pääasia että lääke menee sinne minne kuuluukin. Ensimmäisillä kerroilla lääkettä oli enemmän minun päällä kuin Unskin suussa :)

Lääkitsemistouhujen välissä on sitten ehditty treenaamaankin hiukan. Tuomo heilui tänään kameran kanssa, joten luvassa kuvapläjäys.

Myrskyisät treenit

Ollaan vaan olla möllötelty viimeiset 1,5 viikkoa tokotouhujen osalta. Ihan tarkoituksellisesti oikeastaan. Ollaan keskitytty mukavaan yhdessäoloon ja leikkimiseen yhdessä.
Eilen sitten jälleen aktivoiduttiin ja voi hitsinpimpulat että oli hauskaa. Edes tuolla myrskyssä lentävät kuivat lehdet, joita Goran täytyy saada aina "vapaa-ajallaan" jahdata, ei vieneet pennun huomiota pois minusta.
Kontaktia, istumista, maahanmenoa ja luoksetuloa eilisen päivän aikana ehdittiin treenailla.
Kontakti on todella hyvällä mallillaan. Kontakti pidetään liikkeessä ja kun kääntyilen tulee Gora "perässä" ja hakee kontaktia. Palkkaakin jaksetaan odottaa silmiin napittamalla jo hyvä tovi.
Istumiseen ollaan lisätty hiukan kestoa. Istu-> joitakin sekuntteja -> palkka. Maahan Gora menee nopeasti kopsahtaen ja käsiavustetta olen pystynyt häivyttämään jo ihan mukavasti. Ihan parin-kolmen sekunnin kestoa olen tähänkin ottanut mukaan. Varovasti kuitenkin edetään noiden kestojen kanssa, ettei pentunen pääse 1. kyllästymään ja 2. nousemaan omin lupinensa. Luoksetulossa edelleen hion tiivistä ja suoraa eteentuloa. Kovin kovasti ei olla tuota luoksetuloa hinkattukaan :)

Näyttelyseisomistakin ollaan harjoiteltu ja se menee, noh... Sanotaankos niin, että ensimmäistä Match Showta odotellessa, kannattaa tulla paikalle mikäli haluaa piristystä päivään ;)
Vähän siis ollaan hakusessa ja meidän molempien motivaatio siihen touhuun on hiukka hukassa. Täytyy aktivoitua ettei nyt sinne mätsäriin mennä vain pelleilemään :)

Toisilla rokotuksilla käytiin myöskin eilen. "Kaupunkikävely" sujuu jo kuin vanhalta tekijältä, mutta... Suuri mutta :D Ihmiset! Kaikki ihanaakin ihanammat ihmiset, niitä ei vain pysty mitenkään ohittamaan. Eikä edes päästä ohittamaan, kun myöskään ne ihmiset ei pysty ohittamaan meitä. Jokaista tyyppiä Gora menee pyllypyörien vastaan - ja vastaantulijat (suurinosa) on myyty. Meinattiin myöhästyä rokotuksilta, kun mennessä meitä tuli vastaan pieni koulutyttöjen ryhmä... No senhän arvaa kuinka siinä kävi :)

Autossakaan ei tullut enää huono-olo, joten senkin suhteen ollaan voitonpuolella.

Voiko ihanammin päivän enää alkaa...

...onko ihanampaa aamua kuin tää?

Ei ainakaan Goran mielestä! Tai no, automatkailun olisi voinut jättää väliin, kun autossa matkustaminen edelleen kovasti kuolatuttaa. Koita kestää pikkuinen, kyllä se siitä ohi menee.

Käytiin siis eläinlääkärissä ensimmäisillä penturokotuksilla Lopen eläinlääkäriasemalla.
Jätin auton jonkin matkan päähän, että päästiin vähän "city" kulkemistakin harjoittelemaan. No, kyllähän me vissiin 10 ihmistä nähtiin, yksi koira ja 20 autoa sekä traktori, että kovin kattavaa treenisessiota ei tuossa kirkonkylällä kyllä aikaan saa :)
Autoistahan tuo ei välitä mitään, vastaan tulleet ihmiset oli aivan mahtavia ja heitä kaikkia olisi pitäyt päästä tervehtimään. Sateenvarjon kanssa vastaan tullut rouva oli ihan "sikamakee" ja hänen mukaansa Gora meinasi lähteä kun muiden perään vain katsottiin haikeana. Hihnassa kulkeminen on kyllä poukkoilua puolelta toiselle, mutta siihen en viitsi vielä perehtyä. Pentusella on jo muutenkin niin paljon muistettavaa,"suoritettavaa" ja ihmeteltävää tuolla sivistyksen parissa, kun normaalisti kuljetaan vain näitä maalaisteitä ja metsässä, että keskitytään siihen myöhemmin kun kaupunkikulkemiset on tullut tutummiksi. Pääasia, että Gora ei vedä. Muutaman kerran kyllä yritti, kun edessä kulki joku ihana ihminen, mutta pysähtymällä löysäsi hihnan heti ja tuli luokse.

Eläinlääkäriasema oli JEE, puntarissa käynti oli JEE, eläinlääkäri oli JEE, edes rokotuksen aikana ei häntä lopettanut heilumistaan. Pienellä pojalla kaikki OK ja kuukauden päästä uudelleen. On kuulema todella hyvä luonteinen, reipas ja rohkea pentu. Ihan kun en tietäisi ;)

Maahanmeno on otettu harjoittelun alle. Minä vaan en meinannut millään saada pentua ymmärtämään mitä tässä olisi tarkoitus tehdä. Lopulta otin käyttöön "jalan ali" tyylin jolloin pääsin palkkaamaan koiruutta maahanmenosta ja lamppu pennun päässä syttyi. Seuraava "ongelma" tulikin sitten siitä, että Gora meinasi, että maahan käydään niin, että ensin istutaan. Juu ei! Tavoite on että maahan mennään hissinä (oli viisaampien mielestä sitten kuinka hidasta tahansa) jolloin en ainakaan onnistu pilaamaan liikettä sillä, että päästän koiran "huomaamattani" liikkumaan eteenpäin. Nyt näyttää siltä, että homma on oivallettu, eikä Gora enää automaattisesti iske persusta maahan.

Ihka ensimmäinen räpsy uudella kameralla :)

Uusi ystäväni Nikon saapui tänään, joten lisää kuvasaastetta varmasti viikonlopun aikana luvassa :)

Takatalvi vai etukevät?

No niinhän se talvi taas tuli.
Lunta on enemmän, kun koko talvena yhteensä.
Hildan jälkitreeniaikataulut menivät uusiksi, paha on jälkeä vetää yli 20cm hangessa. Toki joku siihenkin kykenee, mutta me emme. Kuin myös juoksemiset siirtyvät, kunnes tiet ovat taas sulana.

Nyt olisi ollut hienoja päiviä valokuvaukselle, mutta jouduin saattelemaan rakkaan ystäväni, Canonin, leppoisemmille valokuvausmaille (tarkennus siinä pisteessä, ettei sillä enää juoksevia koiria kuvailla). Kyllähän se urhoollisesti kuusi vuotta jaksoikin palvella. Uusi paras ystäväni Nikon D3300 ei ole vielä kotiutunut. Luvassa siis jälleen rutosti huonoja kuvia, ennen kun pääsen sinuiksi uuden kameran kanssa ;)

Tällä viikolla jäi pentutreenit väliin, kun flunssa iski allekirjoittaneelle päälle. Minun vastustuskykyni selvästikin jäi synnytyssaliin, koska synnytyksen jälkeen elo on ollut yhtä sairastamista :(
No, minimiehen kanssa ollaan sitten tuusailtu ihan kahden, tosin kovin laiskasti.

Rokotusaika on varattu perjantaille ja erikoisnäyttelyilmoa olen täytellyt ja se olisi nyt lähettämistä/tulostamista vaille valmis, vielä kun tulostin toimisi...
Muutamassa match showssa olisi tarkoitus käydä ennen erkkaria vähän treenailemassa sekä mahdollisesti yhdessä pentunäyttelyssä.
Saatiin myös paikka toukokuun alussa alkavalle Tokon ALO-kurssille, JEE! Vähän olen salaa stressannut, että mitäs pentukoulun jälkeen tehdään, kun yhdessä meidän "omista" koirakerhoistamme alkaa meille soveltuvat ryhmät vasta loppukesästä/syksyllä. Minä olen niitä ihmisiä jotka eivät saa mitään aikaiseksi jos ei ole persuksille potkijoita ja aikatauluja. Siksi kesä ilman mitään ohjattuja treenejä tuntui painajaiselta, olisi niin helppo jäädä vain puuhastelemaan omalle pihalle koko koiran loppuelämäksi jos ei ole kukaan "katsomassa perään". Kesä-heinäkuun ajan touhut on vielä auki, mutta eiköhän me jotain pientä puuhastelua sinnekin keksitä :)

Tällä hetkellä olisi suunnitelmissa suunnata heinäkuussa mummoani tapaamaan Saarijärvelle ja samaan syssyyn voisi tuupata yhden näytelmän. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, saammeko ketään pupu ja koiravahdiksi, kun koko koirakööriä en viitsi lähteä mummolaan kuskaamaan.

Pienet pojat sairastaa, heitä hellikäämme....

Hemuli on perheemme toinen potilas ja Unski toinen.

 Olimme eilen siskoni kanssa taas retkeilemässä koirien kanssa ja Hemuli ui, ui, ui ja ui. Mikään yllätys ei siis ole, että poika kärsii tällä hetkellä vesihännästä. Kipulääkkeellä ja lämmöllä on Hemulia hoidettu. Iltapäivällä häntää kärsi jo vähän heiluttaa ja pelata frisbeetä, mutta kovin painovoima vetää edelleen häntää puoleensa.

Taidamme odotella vesien lämpiämistä ennen seuraavaa uintia. 

Unski Töppönen taas joutui tänään luopumaan jostain kallisarvoisesta, eli pallit läks.

Leikkaus sujui kuin tanssi, mutta koko päivän on rukka ollut aivan kuutamolla. Vasta ilta kahdeksan aikaan alkoi heinä maistua ja kokonainen omenakin upposi pupusen vatsaan. Herra asustelee tällä hetkellä kuistilla koirien näyttelyhäkissä ja sekös poikaa sylettää, ja kun päässä on vielä kauluri niin ei ole pienen pojan asiat kovinkaan hyvin.

Ulkoilukieltoa tuli kokonaiseksi 12 vuorokaudeksi ja uskon että olemme aivan kypsiä koko sakki jo viikonloppuun mennessä. Huomenna Unski pääsee rellästämään tuvan puolelle ja näen aivan taatusti tästä tapahtumasta ensi yönä painajaisia ;)

Kun aina pitää nähdä ongelmia, vaikka niitä ei olisikaan...

Tänään käytiin neidon kanssa toisilla rokotuksilla, jännittynein fiiliksin sillä sain viime viikolla päähäni, että Hildan silmissä on jotakin outoa...
Eläinlääkäri tutki ja ihmetteli pennun silmiä hyvän tovin ja tiedusteli sitten, että mitä outoa silmissä pitäisi mielestäni olla. No en minä tiedä! Alaluomet saattaa lörpöttää ja vilkkuluomikin ehkä näkyy... *punastelua*
Lekurin mielestä silmissä ei ole mitään vikaa, ei lörpötä luomet eikä vilkkuluomet. Kädestä pitäen näytti, että kaikki on kunnossa. Alkoi pitämään minulle vielä esitelmää lörpöttävistä alaluomista. Hetken kuuntelin, kunnes kehtasin paljastaa, että omistan braccon ja  tiedän kyllä mitä roikkuvat alaluomet tarkoittaa.
Eläinlääkäriä nauratti kun iloitsin kaiken olevan kunnossa, ja voisin keksiä jonkin uuden huolenaiheen. Pennun jalkojen suoruus voisi olla yksi aika hyvä ja legendaarinen kyttäyksen ja murehtimisen aihe ;)

Muutenkin reissu meni hienosti, edes autoon ei tällä kertaa kakittu. Hihnassa kulkeminen ei ollut ihan priimaa, mutta edellisestä hihnalenkkeilystä sivistyksen parissa nyt onkin taas hyvä tovi aikaa. Mistään suuresta perseilystä ei ollut kyse, eikä ympäristöllä tainnut olla juurikaan tekemistä asian kanssa, mutta neito oli oli aika täpinöissään pomppaloikkien minua päin innostuksissaan (aamulenkki ja riehulit tekemättä, aamupala saamatta ja minulla taskussa ruokaa). Puntari näytti painoksi 12,5kg.

Taannoin kirjoittelin, että aloitellaan treenailu pikkuhiljaa. Vauhtiin ollaan jotakuinkin nyt päästy. Ongelma on vain ollut se, että tottistreenaus motivaatio on ollut jossain hukassa. Jos minulta kysytään, niin voisimme puuhastella vain jälkien parissa ja jättää muut hommat muiden huoleksi.
Jälkiä ollaankin treenailtu ahkerasti ja se on selvästi Hildan The Juttu! Namit on palkkana joka askeleella ja lopussa kunnon palkka"vuori". Pituutta jäljillä on ollut joitakin kymmeniä metrejä. Tähän mennessä ei ongelmia ole ilmennyt.

No se tottis sitten... Mä en osaa! Siinä se suurin ongelma kai on. Nyt on kätösissä taas niin erilainen koira kuin aikaisemmat, että olen aivan pihalla. Miten saan palkattua Hildan, kun tuntui ettei mikään ole Hildan mielestä sellainen herkku, että sen eteen kannattaisi tehdä mitään. Juusto, keitetty broilerin kivipiira, makkara, frolikit, nakit, lihapullat... "Joo-o ihan hyviä, jos ne saa suoraan suuhun, mutta että yrittäisin tehdä jotain sirkustemppuja niiden eteen niin ei kiitos" - sanoo Hilda ja käy istumaan. Imuttamalla ei näiden herkkujen kanssa saa pentua liikahtamaankaan, ei vaikka edellisestä ruoasta olisi vaikka kuinka kauan aikaa. Sunnuntaina se sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta:  ruokakuppi kainaloon ja hommiin.
Ruokaa ei kupista saa, vaan ainoastaan minun kädestä ja johan pomppas ja tuli pentuun vauhtia. Miksi tämäkin asia piti yrittää vaikeimman kautta? Eihän tämä nyt ole mikään uusi oivallus, miksi en sitä aikaisemmin tajunnut???
Tämän kolme päivää minulla on ollut kuin eri koira! Kädestä syömiseen, kun ollaan vielä lisätty vireennostatus-treenaus haukuttamalla ja omistajan duracelpupumainen käytös, niin johan tuli pentuunkin vauhtia. Ei ole diesel-pennusta enää tietoakaan, vaan mm. maahan mennään ilmasta kopsahtamalla (käsiavusteet toki käytössä). Ja meillä on ihan tajuttoman hauskaa Hiltusen kanssa!!


Viimeviikon maanantaina oltiin retkellä siskoni ja hänen koirien kanssa, ohessa kuvia siltä reissulta. tai oikeastaan lähinnä siskoni koirista. Hemuli jäi tältä retkeltä kotiin ja Hildasta en julkaisukelpoisia kuvia juuri saanut napattua.

Aika jalaton pällie....

Voiko ihminen haljeta ylpeydestä?

Minä kyllä tänään meinasin...

Tänään oli Hildan rokotuspäivä.  Koira autoon ja nokka kohti Lopen kirkonkylää. Hildaa itketti ja minä yritin ajaessani rauhoitella pillittävää pentua parhaani mukaan. Vähän ennen määränpäätä alkoi nenääni tulvia tuttu tuoksu ou shit - kirjaimellisesti. Auto sukkana parkkiin ja koira ulos ennen kun se olisi yltä päältä siinä itsessään. Tilanne ei onneksi ollutkaan niin katastrofaalinen ja pentukin oli puhdas. Oma syy! Olisi vain pitänyt pidempään malttaa odotella ennen lähtöä että Hilda vääntää  torttunsa, joita jo odottelinki, joten tyhmästä päästä taas kerran kärsittiin.

Kävelymatkaa eläinlääkäriin kertyi pikkuisen, mutta se oli tarkoituskin, että voitaisiin vähän harjoitella city-lenkkeilyäkin samalla.
Eipä siinä vaan mitään harjoittelemisen tarvetta ollut. Neiti kulki kauniisti vierellä hihna löysällä eikä edes jäänyt pällistelemään mitään uusia asioita.
Ihmiset ohitettiin kuin ne olisi olleet ilmaan. Ei väistetty, tai pelätty, mutta ei vaan kiinnostanut rynniä heitä tervehtimäänkään (Tapa josta minä tykkään ihan hirmuisesti). Kaupan kulmalla yhdet naiset halusivat Hildaa rapsuttaa. Hilda meni heidän luokseen häntä heiluen antoi rapsuttaa, nuoli kättä ja ilmoitti sitten itse, että "eiköhän tädeillä ole nyt hyvä mieli, jatketaan matkaa".
Eläinlääkäriin meni kuin kotiinsa. Odotustilassa jouduttiin odottamaan omaa vuoroamme kun eläinlääkäri oli hiukan myöhässä. Odotusajan Hilda makasi tuolin vieressä.
Rokotusta ei edes huomannut ja kun hommat oli tehty makasi Hilda reporankana kyljellään hoitopöydällä.

Kotimatkalla ei enää autossakaan itkettänyt, tai kakattanut ;)

On se niin reipas ja ihana ja kaunis ja.... ;P