bracco italiano, bouvier, venäjänmustaterrieri: Tuomon syy!

-Onko hoitolaukku pakattu?
-On.
-Onko sanomalehtiä mukana?
-On.
-Entäs pyyhe?
-ON!

Ja näin alkoi matka kohti Hämeenlinnaa. Lumi mummilaan hoitoon ja matka jatkuu...

Jänskättää!
En minä ole tämmöinen!
En minä hanki koiraa tuosta noin vain soittamalla kasvattajalle, että "Moi, voidaanko tulla katsomaan (ostamaan) pentua?"
Minä suunnittelen kaiken huolella, jopa vuosia etukäteen.
Otan selvää rodusta kaiken mitä irti saa.
Otan selvää kasvattajasta kaiken mitä irti saa ;)
Tutkin kasvattajan aikaisemmat pentueet tarkkaan ja tulevan yhdistelmän vielä tarkempaa.
Sitten yhteydenotto kasvattajaan. Puheluita, tapaamisia, koiriin tutustumisia ennen kun koko narttua on edes astutettu.

Vaan ei nyt!

Nyt itkin Geron lopetuksen jälkeen ensipäivät hysteerisesti. Romahdin täysin. Luulin oikeasti tulevani hulluksi. Työmatkat vaikeimpia, kun oli aikaa miettiä. Oksetti ja tuntui ettei saanut henkeä, oli ajettava tiensivuun. Karjuin ja hakkasin rattia kun jotenkin se kipu, viha ja suru oli saatava ulos.
Vaikuttihan nämä lukemattomat menetykset viiden vuoden sisällä myöskin tähän, taas yhden persoonan menetyksen käsittelyyn.
Ensin saimme kuulla v. 2008, että äiti sairastaa syöpää, samana vuonna kuoli Dylan. Sitten seuraavana vuonna kuoli äiti ja 2 viikkoa sen jälkeen Netta, äidin (oikeasti minun) koira, joka asui sillä hetkellä meillä. Pönö pupu piti lopettaa vuosikkaana hammasongelmien takia. Eetu koira saatettiin Sateenkaarisillalle 9 vuoden iässä, Tupuna pupu kuoli 9 vuoden iässä viime vuonna ja nyt sitten Gero, vain 4 vuotiaana. Tuntuu, ettei enää jaksa ja tekisi mieli laittaa Hemuli asumaan johonkin lasipalloon ettei sille vain satu mitään.
Nyt reilun viikon jälkeen jo vähän helpottaa, kunhan ei pysähdy miettimään. Autolla ajaminen itsekseen on edelleen vaikeinta.

Katsottuaan muutaman päivän tätä touhua otti Tuomo puheeksi uuden koiran. Suom.huom. Todellakin Tuomo otti puheeksi uuden koiran.!! Tämä on tärkeä seikka johon voinen aina vedota, kun Tuomoa joku piskin kolttonen ottaa päähän ;)
Vastustelin. Ei vielä, en pysty. Ja nautitaan nyt tästä helposta yhden koiran arjesta.

Päivän - kaksi mietittyäni alkoi mieli muuttua. Josko sittenkin, joku ihan pikkuinen. Semmoinen että molemmat koirat mahtuvat helposti matkustamaan farmarin takatilassa. Sylikoira. Narttu - ehdottomasti narttu. Hemuli saa luopua komeista killuttimistaan yhteisen edun nimissä. Uusi koira auttaisi, saisi muuta mietittävää. Dylania itkin kovaa ja kauan, ei semmoinen suruun hukkuminen nyt oikein passaisi kun on pieni Lumi-niminen velvollisuus hoidettavanaan.

Sitten otettiinkin jo koirakirja käteen ja alettiin käymään sitä aasta ööhön läpi.
Ei lyhyt karvaista, oli Tuomon toive - ainut toive. (on ilmeisesti hieman tympiintynyt imuroimaan olohuoneen mattoa johon Hemulin pienet piikkikarvat uppoavat)
Minulla toiveita oli hieman enemmän.
Koirakirjan takakansi sulkeutui ja fiilikset oli maassa. Ainoat kiinnostavat rodut olivat joko liian suuria tai liian vaativia nykyiseen elämäntilanteeseemme.Tai sitten muuten vain epäsopivia.
Mustis oli SE rotu, ei siitä mihinkään päässyt. Mutta nyt ei mahdollisuuksia uuden ryssän ottoon jo pelkästään matkustuspoliittisista syistä ollut. Mustis ja bracco eivät mahdu matkustamaan autossamme jos tarkoituksena on ottaa jotakin matkatavaroitakin mukaan. Pelkkä mustis täyttää koko farmarin takakontin.
Minä ehdotin puoli leikilläni toista Hemuli koiraa, mutta tuomon silmät levisit kauhusta. Ei enää toista tuollaista duracel-pupua :)
Lopulta Tuomo hieman varovaisesti ehdotti, että mites bouvier?
Samantien mieleen paukahti meidän nallekarhu, kultapoika Dee joka jouduttiin lopettamaan alta 3 vuotiaana maksasairauteen. Loistava rotu ja pienikin minun mittapuullani (buvve nartut n. 59-65cm ja n. 27-35kg. Mustis nartut taas n. 68-72cm ja 45-50kg), mutta en halua kokea sitäkään luopumisen tuskaa enää ikinä. Sitten alkoi realiteetit puhua päässäni. Maksashuntti ei todella ole mikään buvvejen sairaus. Deen kuoltua kukaan ei ollut kuullutkaan buvvesta joka olisi kuollut shunttiin.
Josko sitä sittenkin uskaltaisi...

Yhdistyksen sivuilla olikin kolme pentuetta.
Ensimmäisessä ei narttuja vapaana, harmi, yhdistelmä näytti paperilla varsin mallikkaalta.
Toisen pentueen isänä toimi koira jonka isovanhemmat oli prikulleen samat kun Deen vanhemmat, joten ei kiitos.

Kolmas pentue on nyt n.10 viikkoisia, eikä tässäkään yhdistelmässä moitteen sanaa.
Emänä suomalainen narttu, jonka suvussa komeilee yksi vaikuttavimmista tapaamistani bouviereistä Mörrimöykyn Valtsu. Emä on menestynyt näyttelyissä, joka ei tosin minulle tämmöistä koiraa valitessa ole mikään meriitti, mutta ainakaan tuloksissa ei näkynyt yhtään eva (ei voida arvostella) tai hyl merkintää, joten ei se vissiin tuomareita syö välipalaksi tmv. ;). Luonnetestitulos ihan ok, jos sekään nyt oikeasti mitään koirasta kertoo. Taisteluhalu on -2 joka hieman mietityttää mutta kotikoiraa ja harrastuskaveria tässä ollaan hakemassa eikä mitään kisatykkiä joten eiköhän me mahdollisella olemattomalla taistelutahdollakin pärjätä. Lonkat B, kyynärät 0, silmät terveet.

Isänä tanskalainen uros jolla näyttelymeriittiä sekä IPO2 (palveluskoirien suojelukoe) tulos. Lonkat A, kyynärät 0, silmissä ei muutoksia.

Kelpaa minulle loistavasti, joten puhelin kouraan ja soittamaan.
-Juu, kyllä meillä on narttuja vapaana. Lauantaina klo 12 käy hyvin. Tervetuloa!

Joten saanko esitellä sylikoiramme Mörrimöykyn Amanda, kavereiden kesken Hilda Hirmuinen, rohkein ja tasapainoisin pentu mitä olen ikinä tavannut!
Autossa nukkui, kotiin tullessa ihmetteli menoa noin 10 min jonka jälkeen on ollut kuin kotonaan. Ainoastaan pihalla vähän pelotti illalla, eikä pisu tahtonut irrota. Ei säikkynyt rakkauttaan jakavaa Hemulia (no, kukapa säikkyisi), kiljahtelevaa ja muuten omituisesti mölyävää vähän horjahtelevaa 1-vuotiasta joka välillä saattaa jopa astua varpaille, takajalkojaan kiukkuisesti (ja kovaa!) häkissään paukuttavaa kania. Tutkiskeli itsekseen kaikki huoneet läpi ja yön nukkui kuin tukki välillä sängyn alla ja välillä pedillään sängyn vieressä. Rohkea ja itsenäinen likka siis, nyt vaan toivon että ei liiankin rohkea ja itsenäinen....
Vaikka yksi jääräpäähän tässä on taas tullut otettua "riesakseen", ei siitä mihinkään pääse, koskahan sitä oppisi että helpompiakin rotuja olisi olemassa...