Energiaa

Koirat ovat minulle "vain" koiria. Ei lapsia, vaikka mamman muruiksi niitä kutsunkin. Myönnän, että ihmislasten syntymän jälkeen on tärkeysjärjestys aika radikaalisti muuttunut, eikä koirat ole enää siellä kirkkaimmalla pallilla, ei edes toiseksi kirkkaimmalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että koiria olisi alettu laiminlyömään, tai niistä ei tykättäisi. Edelleen, kahden pienen lapsen äitinä, väitän kuitenkin olevani enemmän "koiraihminen" kuin  "lapsi-ihminen". Ei minua juurikaan kiinnosta esimerkiksi töissä keskustella lapsista tai ei minun tule kyseltyä työkavereiden lasten kuulumisia. Koirista sen sijaan jaksan jauhaa. En halua vieraita lapsia ehdoin tahdoin syliini, tai ihastele kassajonossa toisten tenavia. Muiden koiria kyllä tulee ihasteltua, rapsuteltua ja syliteltyä. Suurin syy tuohon "lapsikielteisyyteen", jos sitä siksi voi sanoa, on se etten osaa olla lasten kanssa luontevasti. Minä olen niitä tätejä joiden sylissä muksut aina itkee, kunnes joku tulee ja pelastaa reppanat ;) Kovasti stressasinkin, että miten selviydyn omien lasten kanssa, mutta se pelko oli turhaa, niin kuin kaikki minulle silloin odotusaikana sanoivatkin. Oma lapsi on oma lapsi.

Joskus tulee kuitenkin mietittyä että onko koko koirien omistamisessa mitään järkeä. Mistä sitä p*skaa riittää. Ja varsinkin viime talvena, kun lunta ei ollut. Koirat lisäävät huolta ja huoltahan riittää jo noissa ihmislapsissakin. Aina on mukamas joku näppy jossain tai joku olevinaan käyttäytyy erilailla "se on varmaan kipeä". Rahanmeno. No sitä nyt ei varmasti kannattaisi edes miettiä... Saati laskea ;)

Kuitenkin. Ei niitä ilman osaisi olla. Ja nyt kun sitä viettää päivät kotona lasten kanssa, niin en kyllä tiedä kuinka siitä selviäisin ilman koiria. Rakastan olla muksujen kanssa täällä kotona ja puuhastella tuon vanhemman kanssa kaikkea maalaamisesta, Dublojen rakentamiseen ja piiloleikkeihin. 

Mutta se hetki, kun poistuu kotipihasta metsälenkille koirien kanssa ja saa jättää äitiminän kotiin ja vetäistä niskaansa hullukoiranainenminän... Kotiin tullessa fiilis on fantastinen ja taas jaksaa vääntää tuon uhmaikäisen kanssa. Siinä vaiheessa kun tuntuu, että tuon ihanaisen Neiti EI:n kanssa alkaa pinna kiristymään niin veto vastuu Tuomolle ja pikainen piipahdus koirien kanssa takapihalle ja avot, ei ärsytä enää yhtään.

Viime päivät on ollut vähän mälsiä. Hirveästi tehtävää, niin vähän aikaa. Ilmakin on ollut karmea, polvi alkanut taas vihoittelemaan, vauva valvottanut ja 2 vee jaksanut ja jaksanut kokeilla rajojaan. 

Tänään oli Goran treenit. Aamulla ärsytti että sinnekin täytyisi jaksaa lähteä. Salaa toivoin, että yön aikana satanut lumi pysyisi maassa. Olisi hyvä tekosyy olla lähtemättä treenihin, kuka hullu ajaisi montakymmentä kilometriä kesärenkailla talvikelissä  ;) No aina ei saa mitä haluaa ja niinhän vain lumi suli, ilma plussalla ja tiet kuivia.

Pakko sitä sitten oli paikalle raahautua. 

Matkalla tajusin etten ollut yhtään ehtinyt, muistanut, jaksanut miettiä minkäänlaista suunnitelmaa päivän treenihin. Kiva. Päiväkirjakin oli kotona. Mitähän sinne on tullut viimeksi rustattua? Ei tällä viikolla ainakan mitään. Jotain ajatusta sain raavittua matkalla kasaan, joten paikan päällä syvä huokaus, iloinen ilme ja koiruus ulos autosta.

Gora oli aivan liekeissä ja viime viikkoisesta nuupahtaneesta nyypäleestä ei ollut merkkiäkään. Vähän sitä alkoi itsekin innostua. Tästähän saattaisi jopa tulla kivaa.

Keskityttiin maahanmenon (oikein hyvällä mallilla, nopea ja käsiavusteen olen saanut häivytettyä pois lähes kokonaan), paikallaolon (kesto) ja sivulletulon (aivan alkumetreillä koko touhu) treenaamiseen. Minimies oli kyllä niin totaalisen JEE nyt tehdään fiiliksissä, että eihän siinä voinut kun itsekin tulla hyvälle tuulelle. Autoon hypätessäni melkein hykertelin ja tuntui että kaikki mahdolliset solut olivat taas täynnä energiaa. 

Kotiin palasi taas täysin uudestisyntynyt äiti ja vain siksi, että jaamme kotimme noiden kuranaamojen kanssa <3